Tapauksen tausta
Hakijat (kolme suomalaista kansalaista) omistivat noin 43 hehtaarin maa-alueen Vantaalla. Alueella oli voimassa yleiskaava, joka osoitti suurimman osan maasta pientalorakentamiseen, mutta yksityiskohtaista asemakaavaa ei ollut eikä rakennuslupia oltu myönnetty.
Vuonna 2007 hakijat sopivat alustavasti maan myynnistä yksityiselle rakennusyhtiölle noin 13,3 miljoonan euron kauppahinnalla. Kauppa ei toteutunut. Vuosina 2013–2014 käydyissä neuvotteluissa Vantaan kaupunki tarjosi maasta noin 2,26 miljoonaa euroa, hakijat vaativat noin 12,3 miljoonaa. Yhteisymmärrystä ei syntynyt.
Vantaan kaupunki haki vuonna 2015 ympäristöministeriöltä lunastuslupaa kaupunkikehittämistä varten. Hakijat vastustivat lunastusta vedoten siihen, ettei yleinen etu sitä edellyttänyt ja että kaupungin todellinen motiivi oli taloudellinen hyöty. Ministeriö myönsi luvan vuonna 2016, ja se sai lainvoiman 2019. Sekä Helsingin hallinto-oikeus että korkein hallinto-oikeus hylkäsivät hakijoiden valitukset.
Korvaus
Lunastustoimikunta arvioi korvauksen 3 248 001 euroksi vertaamalla aluetta 17 muuhun vastaavaan kiinteistökauppaan — kaikissa kaupunki oli ostajana. Hakijat vaativat korvausta nostettavaksi 13,3 miljoonaan euroon. Maaoikeus ja sittemmin korkein oikeus hylkäsivät valitukset. Korvaus maksettiin maaliskuussa 2020.
Tuomioistuin tutki asiaa ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklan (omaisuudensuoja) sekä 6 artiklan 1 kohdan (oikeudenmukainen oikeudenkäynti) nojalla.
Yleinen etu: EIT totesi, että kaupunkikehittäminen on hyväksyttävä yleisen edun peruste. Se ei löytänyt vakuuttavaa näyttöä siitä, että lunastus olisi ollut perusteeton tai että kaupungilla ei olisi ollut todellista aikomusta kehittää aluetta.
Korvauksen oikeasuhtaisuus: EIT hyväksyi, että korvaus laskettiin lunastushetken arvon perusteella raakamaana, johon ei vielä sovellettu asemakaavaa. Viitekaupat olivat asianmukaisia, vaikka kaupunki oli niissä ostajana — koska juuri kunnat tyypillisesti ostavat rakentamatonta maata. Hakijoiden vaatimus perustui spekulatiiviseen oletukseen tulevasta asemakaavasta.
6 artikla: Väitetty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkaus tuli jo käsitellyksi omaisuudensuojan yhteydessä, eikä antanut aihetta erilliseen arviointiin.
Lopputulos
EIT julisti hakemuksen yksimielisesti tutkimatta jätettäväksi — valitus oli ilmeisen perusteeton. Päätös annettiin kirjallisesti 12.3.2026.
Lyhyesti: Hakijat eivät onnistuneet osoittamaan, että Suomi olisi loukannut heidän omaisuudensuojaansa — lunastus perustui lakiin, palveli yleistä etua ja korvaus vastasi maan käyvää arvoa lunastushetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.